Suomi vuonna 1979: Kekkonen oli valittu laajan poliittisen rintaman tuella viidennelle kaudelleen vuonna 1978. Koijärvi-liike esti Koijärven kuivatushankkeen. Nuoriso kuunteli punkia tai fiftarimusiikkia ja televisiosta katseltiin ainakin Spede Show ja Heikki ja Kaija. Tällaisista maisemista parikymppinen Timo Parjanen lähti kohti suurta maailma, Saksan Müncheniä. Sen jälkeen myyntimiehen, vientijohtajan  ja toimitusjohtajan tehtävät ovat kuljettaneet Parjasta Porin kautta Frankfurtiin, Chigacoon ja Vancouveriin. Tässä  Timon tarinan ensimmäisessä osassa pääsemme kurkkaamaan hänen kokemuksiinsa  70- ja 80-luvun taitteen Münchenissä.

Pitkä ura kaupan parissa

Timo Parjanen
Timo Parjanen

Kaikki alkoi Laitilan keskustasta, Sokos-tavaratalon toisesta kerroksesta. Timo Parjanen kuljeskeli 22 ensimmäistä vuottaan  joka päivä tavaratalossa – tai ainakin kulki sen läpi. Kesä- ja joululomat hän työskenteli eri tavaratalon osastoilla.
– Niinpä oli varsin selvää, että minusta kasvaa luonteeltani kauppias, nauraa Parjanen.

Hän pääsi ylioppilaaksi kieli- reaalilinjalta Laitilan Lukiosta Varsinais-Suomesta vuonna 1975.
– Olen ”vanhan koulukunnan” pitkän saksan lukija jatko-opinnoin. Kaikki työtehtäväni ovat liittyneet aktiivisen saksankielen käyttöön. Myös Pohjois-Amerikasta Eurooppaan käsin työskennellessäni ja matkustaessani käytin saksaa ja englantia. Vientitehtäviin valituksi tullessani saksan kieli on ollut varmasti tärkeimpiä valintakriteerejä, kertoo Parjanen, joka on mielestään ollut myös onnekas sekä ammatinvalinnassaan että nopeita uraa ja elämää koskevia ratkaisuja tehdessään.
– Kaikkiaan työskentelin 35 vuoden ajan sekä Suomen että Kanadan viennin hyväksi lähinnä Eurooppaan, mukaan lukien entiset ”Itäblokin-maat” ja Lähi-Itä. Suomesta käsin työskennellessä ”pakkopullaa” on kaiken länsikaupan lisäksi ollut Neuvostoliiton ja 1991 jälkeen Venäjän viennin parissa toimiminen. Viimeisin työnantajani oli globaali australialainen logistiikkapalveluyritys CHEP, jonka Suomen myynnistä ja etabloitumisesta vastasin 9 vuoden ajan osana Pohjois-Euroopan toimintoja.

Keskitymme Timon tarinan ensimmäisessä osassa blogin hengen mukaisesti Saksaan ja varsinkin ensimmäiseen ulkomaan työskentelyjaksoon Münchenissä.
– Se on ollut ehkä haastavin ja opettavaisin aika ulkomailla, kertoo Parjanen työstä, joka osa Tampereen Kauppaoppilaitoksen ”Vientisihteerikurssi V”:n opintoja.

– Muut asumiseni ja työskentelyni sekä Saksassa että USAn Chicagossa ja myöhemmin Vancouver, B.C.:ssa Kanadan Länsirannikolla ovat olleet ”helppoja” muutoksia työnantajan hoitaessa työlupa-asiat ja muuttokustannukset.

München 1979

Saksan talousveturi puuskutti täyttä päätä. Helmut Schmidt oli johtanut Saksaa jo vuodesta 1974. Talous oli hyvässä kunnossa ja valuutta, D-markka, maailman vakaimpia. Maahan saapui vierastyöläisiä esimerkiksi Turkista ja Italiasta. Politiikan saralla kohisi, kun terroristiliike RAF, Rote Armee Fraktion, tavoitteli kommunistista kansannousua lähinnä terroriteoilla.
Parjanen työskenteli Sport-Scheck KG- nimisessä urheiluliikkeessä aivan Münchenin keskustassa.

–  Sain paikan sattumalta kansainvälisen opiskelijavaihdon kautta, joten jopa ennen EU-aikaa oleskelu- ja työluvat järjestyivät melko pienillä paperitöillä, sanoo Parjanen. – Tosin Müncheniin saavuttuani jouduin tutustumaan ”Polizei Präzidiumin Ausländeramtin” puoli päivää kestäneisiin jonoihin muiden ulkolaisten kanssa.

Sport-Scheck oli Euroopan suurin ”korkean luokan” urheilutavaratalo sekä suurimpia urheilukoulutus- ja vellusmatkojen järjestäjiä. Jo sillon palkkalistoilla oli mm. 4000 tennis- ja laskettelun opettajaa. 10-kerroksisen hissitalon jokainen kerros oli varattu omalle urheilulajilleen. Parjanen työskenteli ”Biwak Sachtel und Langlauf'”-osastolla eli vuoristokiipeily- ja murtomaahiinto-osastolla. Muut myyjät olivat kokeneita, vuoristokiipeilyä ikänsä harrastaneita, ”parrakkaita” herroja sekä ruuhka-aikoina myös vuoristokiipeilyä harrastavia ja tuntevia opiskelijoita.

Es stinkt nach Schnee

Työpaikka Saksassa
Sport-Scheck koulutti työntekijöitään aidoissa olosuhteissa. Kuva: Timo Parjanen, kotialbumi

Talvikaudella Parjasen työhön kuului ensisijaisesti neuvoa murtomaahiihdon välineiden valinnassa yleensä keskimääräistä varakkaampia, lähes aloittelevia saksalaisia ja  jonkin verran myös itävaltalaisia ja sveitsiläisiä hiihtovarusteiden valinnassa.
– Usein valinta-apuuni kuuluivat suksien, sauvojen, monojen lisäksi koko vaatetuksen valinta. Toisinaan pariskunnat saattoivat laittaa rahaa varusteisiin silloisen työläisen kuukausipalkan verran. Tehtävät olivat hyvin sesonkiluontoisia. Opin ajattelemaan, ”Es stinkt nach Schnee”,  mikä tarkoitti asiakasryntäyksen tulevan heti kun Olympiapuistossa keskustan lähellä maahan tuli senttikin lunta.
– En ollut hiihtänyt 10 vuoteen itse, lääkärin kiellosta johtuen. Tuntui kuitenkin, että saksalaiset urheilutavarataloasiakkaat ajattelivat jotenkin näin: ’Tuon (suomalaisen) myyjän täytyy olla oikea spesialisti. Onkohan hän syntynytkin sukset jalassa?”
Oppimista hankaloitti kirjallisuuden ja materiaalin puute. Ennen internetaikaa tieto oli rajallista, mutta talvimaasta tulevalle helposti hahmotettavissa. Maalaisjärjellä pärjäsi hyvin.

Kesäkaudella Parjanen myi myös vuorikiipeilyvälineitä.  Myynti oli Parjaselle kielellisesti haastavaa – koska Suomessa ei ole vuoria, puuttuu sanastoakin.
– Opin nopeasti termejä, kuten: Freiklettern (Kiipeily ilman köysiä vain käsien ja jalkojen avulla), Klemkeil (Kallioon lyötävä metallikiila köyden kiinnitykseen), Eisteigern (Kengän kokopohjiin kiinnitettävät rautapiikit jäätikköseinille ja jäätiköllä liikkumiseen), Lavine (Lumivyöry ), Beepser (Eletroninen hälyttäjä  /’piipittäjä’, sen varalle, että jos jää lumivyöryn lumen alle paikan löytämiseksi), biwakieren (Yöpyä vuorenseinällä – myös riippukeinussa vuorenseinällä kesken kiipelyilyurakan) ja ”Nachkommen!” (Käskysana, jonka edelläkiipeävä huutaa perässä kiipeävälle samaan köysistöön sidotulle kiipeäjälle.)

Parjasen työnantajalle oli tärkeää, että myyjät tosiaan tunsivat edustamansa tuotteet.- Oli mukavaa päästä kokeilemaan – peloistani huolimata – kiipeilyä ensin lähellä Ingolstadtia ”Klettergartenissa” (kiipeilyyn pyhitetty 200 m korkea kallioseinästö) sekä sittemmin Itävallassa Dachsteinin jäätiköllä yli 2000 metrin korkeudessa, jossa testasimme eri suksimerkkien uusimpia tyyppejä.

– Vain vapaakiipeilyä (Freiklettern) en uskaltanut edes yrittää. Koin sen hengenvaaralliseksi aloittelijalle!

Haben Sie Hackl Stöckl?

– Vaikken itse tuntenut vuorikiipeilyn maailmaa, ei työn aloittamisessa ollut suurempia hankaluuksia. Piti vain mennä rohkeasti hissistä ulos tulevien asiakkaiden luo ja kysyä: ”Wie darf Ich Ihnen bedienen?”, kertoo Parjanen.

.- Ajattelin osaavaani saksaa kieltä – myös puhuttua – kymmenen vuoden suomalaisten opisto- ja yliopistotason opintojen pohjalta, mutta yllätyksekseni murteiden ymmärtäminen oli vaikeaa.

Näin hän muistelee hauskaa sattumusta vanhan tirolilaisen vuorikiipeilijän kanssa:

– Kerran hissistä astui n. 70-vuotias, hieman kumarassa kulkeva, kokeneen vaeltajan näköinen asiakas. Minä reippaana, vasta pari päivää töissä olleena aktiivisena myyjänä marssin hänen luokseen ja kysyin: – Darf Ihne irgendwie helfen?

Vastaus tuli jostain tiheän pitkän parran takaa: – Haben Sie ’Hackl Stöckl’?

Ihmettelin pari sekuntia ja otin riskin: – Ja. Natürlich. Kommen Sie mit, bitte.

Sitten me marssimme johdollani telineestä riippuvien untuvamakuupussien rivistön eteen ja tartuin pussiin: – Hier, bitte schön!

”Vaeltajan” ilmettä ei onneksi näkynyt kaiken tiheän parran ja ahavoituneen ihon takaa. Tuli vain vastaus: – Was!

Ja niin asiakas marssi vanhemman myyjän puheille sanomatta minulle enää sen enempää. Kysyttyäni asiaa sittemmin avuliaalta ja mukavalta kollegaltani Herr Huettliltä sain lisätietoa: Hän oli kotoisin Italian puolelta Tirolista. Joten annettakoon minulle ’vieraskieliselle aloittelijalle’ anteeksi heikko murteen ymmärtäminen.

Nalle kiipeilyseinällä

Münchener Mercur
Münchener Merkur taisi olla aikaansa edellä. Grüner Behrin seikkailut olisivat varmasti hitti myös somessa. Kuva: Timo Parjanen, kotialbumi

Parjasen vuoteen Münchenissä mahtui monia hauskoja kokemuksia. Münchener Merkur -lehti kuvasi kerran kuukaudessa maskottinsa ”Gruener Behrin” tekemässä jotain hassua ja erikoista. Elokuussa 1979  Gruener Behrin oli määrä harrastaa seinäkiipeilyä maailman ensimmäisen 22 m korkean kiipeilyseinän avajaisissa.

– Osastopäällikkömme kysyi kaikilta yhteisesti, kuka haluaisi sanomalehteen. Kun jäyhät vanhemmat kollegamiehet vaikenivat, minä suomalaisena ”pelimiehenä” ilmoitin uhrautuvani vapaaehtoisesti tehtävään.

Lämmin Föhn-tuuli puhalsi Alppien yli etelästä Müncheniin saakka ja ulkona oli 30 astetta lämmintä. Parjanen veti paksun ja kuumaan, vihreän tekoturkispuvun ylleen ja kiipesi uudelle kiipeilyseinälle.

– Sain tästä kyllä paljon lisäpisteitä esimieheni Herra Wilfarthtin silmissä, nauraa Parjanen.

Suurkaupungin asuntotilanne yllätti

München 1979 / Viinipulloa avaamassa
Ystävykset Timo ja Horst janoisina viinipulloa avaamassa. Kuva: Timo Parjanen, kotialbumi

Kotitiutuminen Müncheniin oli nuorelle suomalaiselle suht’ helppoa:
– Mielestäni München on Mukava ja hieno kaupunki. Positiivista oli, että talvi on toisinaan runsasluminen. Ei suuria ruuhkia, ei melua ja muuta saastetta verattuna muun maailman miljoonakaupunkeihin. Ihmiset olivat yleensä ystävällisiä. Omaperäisiä huumorintajultaan – mutta sehän sopii suomalaisellekin. Saksalaiset olivat varakkaita- mutta ei pihejä.

Parjasella oli palkallinen työpaikka- mutta ei asuntoa Münchenissä, kun hän saapui sinne kesällä 1979.
– Vanhana interrail-matkaajana kartoitin ennakolta keskustaan lähinnä olevat ”Jugendherbergit” eli retkeilymajat. Lähin, jossa oli tilaa, löytyi n. 80 km:n päässä. Niinpä jätin matkalaukkuni – muuta minulla ei ollut matkassa – Hauptbahnhofin tallelokeroon ja menin töihin 10 min. kävelymatkan päähän Neuhauser -kävelykadun toiseen päähän.
– Elämä oli aika kovaa tuossa vaiheessa. Töistä tultuani vein likaiset vaatteet matkalaukkuuni rautatieaseman säilytyslokerolle ja otin puhtaat vaatteet mukaani yöpymispaikkaani Pullachiin.
Kahden viikon kuluttua Parjanen löysi asunnon katolisesta nuorisokodista, 10 minuutin kävelymatkan päässä työpaikasta. Vuokra oli matala, mutta niin oli kellari-huoneen elintasokin:

– Kurkkupurkki roskiksena, lamppu katossa ilman varjostinta, ikkunan ritilä kolisi aina jalankulkijan kävellessä sen yli. Kylmä vesi ja yhteissuihku käytävällä sekä laverisänky. Puhtaat lakanat sai hakea tosin piha toiselta puolen keittiössä, jossa myös hinnaltaan edullinen bayerilainen aamupala ja illallinenkin tarjottiin. Tutuiksi tulivat Weisswurt, Blutwurst, Sauerkraut, Schweinhaxen, Semmelknödeln jne. Ruoka oli maanläheistä, mutta käytännöllisestä saatavilla kiireisen työn ohessa.Keittiölle voi myös viedä pyykit pestäväksi päivän aikana aamulla töihin lähdettäessä.

– Onneksi kuukauden kuluttua sain talon toisesta kerroksesta puhtaan ja rauhallisen yksiön. Kävin heti hyvän ystäväni, romanialaissyntyisen Horstin, kanssa Floomarketilla Isar -joen varressa puolen tunnin kävelymatkan päässä ostamassa asteikollisen ja manuaalisen putkiradion, jolla voin kuunnella öisin Suomenkin radiota. Ostin muuten myös samalla kympillä vaaleansinisen nahkajakun, josta ystäväni Horst ei ollenkaan pitänyt vaan kommetoi siitä aina pukiessani: ”Hier stinkt nach Leiche!” (Ruumiinhajua ilmassa.)

– Kun hyväksyin ensimmäisen työpaikan Saksassa, ei minulla oikeastaan ollut ymmärrystä siitä, miten kallista eläminen suurkaupungin keskustassa oli. Työpalkkani etuna oli kuitenkin se, että myyntiproviisiolla saattoi tuloja lisätä 10 – 20 % kiireisimpinä myyntiviikkoina. Olin tilanteessa, jossa oli  pakko puhua ja myydä, jotta sain elinkustannukset hoidettua. Ahkeruudella saatoin jopa käydä kerran viikossa halvassa monen elokuvan ”yöleffassa” ja jonain iltana jopa Mc Donald’sissa.

Sellaisia ei oltu Suomessa vielä edes nähty.

Työjakso Saksassa päätyi jo 1980 ja oli aika palata Suomeen viimeistelemään vientilinjan opinnot.
– ”Bayerisch” on kuitenkin jossain määrin kuultavissa vieläkin kun puhun saksaa: ”Sagomal! Was bist du ein Mensch..?” Ja Weizenbier Kristall on parasta antia janoon – ja saatavissa kaikilla maailman kolkilla: Hyvin markkinoitu!

… Timon tarina jatkuu myöhemmin – luvassa asiaa mm. vientikaupasta Frankfurtista …

Posted by:Maria Heiskanen-Schüttler

Asun Saksan Wolfsburgissa, Volkswagen-konsernin kotisijoilla ja työskentelen markkinoinnin parissa. Työpaikka Saksassa -blogi on minulle mukava harrastus. Se esittelee saksalaisen työelämän eri puolia, kirjoittamattomia sääntöjä ja ilmiöitä. Näissä riittää ihmeteltävää!

One thought on “Vientikettu kertoo: Myyjänä 70- ja 80-luvun taitteen Münchenissä

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.