Olen kirjoittanut aika harvoin tässä blogissa suoraan omista kokemuksista. Minulle on tärkeää, etten puhu pahaa edellisistä tai nykyisistä työnantajista, koska siihen ei ole mitään tarvetta. (Ennemminkin päinvastoin!) Nyt oma työtilanteeni on kuitenkin niin jännittävä, että päätin kirjoittaa siitä muutaman sanasen. Ehkä näistä kokemuksista on muillekin hyötyä?

Edellinen työsuhteeni päättyi kesäkuun lopussa. Se ei tullut yllätyksenä, sillä olin jo laskeskellut päässäni, että luotsaamillani projekteilla tuskin maksetaan palkkaani. Pienelle yritykselle sellainen yhtälö on pidemmän päälle kestämätön. Toukokuun lopussa pomoni sitten irtisanoi minut. Minun lisäkseni irtisanottiin myös ihana toimistomme, johon olimme muuttaneet kovalla tohinalla vasta pari kuukautta aikaisemmin. Koko firman rahoitus oli ilmeisesti laskettu kasvuodotusten varaan ja kun kasvua ei sitten tullutkaan vaan vain kiinteät kustannukset kasvoivat, puhalsi pomoni pilliin. Ja minä olen jälleen uuden edessä.

Miltä irtisanominen tuntuu?

Itse irtisanominen oli mielestäni onnistunut – jos näin voi sanoa. Asiaa helpotti, että olin arvannut sen olevan tulossa. Eräänä kauniina aamuna pomoni tuli huoneeseeni, ja kertoi tilanteen. Juttelimme avoimesti omista projekteista ja asiakkaista, suunnittelimme miten käytän loput 10 työpäivääni. Pystyin itse kertomaan avoimesti työtä koskevista ajatuksistani ja myös pomo oli rentoutuneempi kuin viimeisen kuukauden aikana. Irtisanomispäätös oli hänelle varmasti todella hankala, koska tulimme hyvin juttuun. Minulta meni vain lyhytaikainen työpaikka, mutta hän luopui – ainakin tällä erää – myös omista suunnitelmistaan ja toiveistaan kasvattaa yritystään.

Samana päivänä sain myös kirjallisen irtisanomisen, soitin työkkäriin ja sain tapaamisajan seuraavalle viikolle. Vaikka irtisanomiseni oli ihan järkeenkäypä (Betriebwirtschaftliche Gründe eli taloudelliset syyt), eikä suoraan liittynyt minuun, herätti se ristiriitaisia tunteita:

Syyttelin itseäni.  Näin pienessä firmassa jokainen työntekijä vaikuttaa suoraan firman tulokseen. Jos olisin saanut nollaprojektini kasvamaan menestyksekkäiksi lippulaivoiksi, tuskin olisimme tässä.

Syyttelin pomoa. (Hölmöä, mutta inhimillistä) Jos resurssit vain olisi jaettu fiksummin. Jos hän olisi informoinut minua paremmin muutamista tilanteista… jos, jos, jos….

Turhautti. Olin juuri vuotta aiemmin käynyt hakemusrumban läpi palatessani äitiyslomalta työelämään ja olin kokenut sen aika raskaaksi. Varsinkin huonosti menneet haastattelut harmittivat jälkeenpäin, eikä minua huvittanut lähteä samaan mankeliin uudestaan. Mutta samaan aikaan…

Olin innostunut. Rakastan uusia tilanteita ja haasteita. Minulla oli 1000 uutta ideaa. Pyörittelin päässäni muutamia yritysideoita. Mietin yrityksen perustamista tosissaan, kävin yritysneuvonnassa, selvittelin rahoitusmahdollisuuksia ja kehittelin toimintamallia.

Työpaikkahakemuksia

Eipä minun siis auttanut muu, kun laittaa uutta matoa koukkuun vaan. Koska arvasin työsuhteen lopun häämöttävän,  olin jo ehtinyt lähettää pari työhakemusta ja heti irtisanomisen saatuani lähetin pari lisää. Tällä kertaa hain enimmäkseen markkinoinnin paikkoja: Niitä sattui olemaan lähistöllä auki. Toisaalta minulle oli tärkeää, että työpaikka on sellainen, missä oikeasti voisin kuvitella viihtyväni ja missä voisin myös todella tuoda lisäarvoa. En halunnut startuppiin enkä mainostoimistoon, vaan tähtäsin – vakautta ja pidempiaikaista pestiä silmällä pitäen – keskisuuriin perheyrityksiin, joita Saksassa on runsaasti.

Hain erilaisia markkinoinnin paikkoja lähinnä keskisuurista yrityksistä. Näitten lisäksi minuun otti yhteyttä suurehko mainostoimisto ja yksi logistiikanalan yritys, joka etsi kansainvälistä markkinointipäällikköä. Keskityin mielenkiintoisia ilmoituksia valitessani erityisesti työnkuvauksiin, jotka olivat kauttaaltaan tosi mielenkiintoisia ja tarkistin myös firman maineen (mitä työntekijät ovat sanoneet) ja etenkin sen, millaisena työpaikkana yritys markkinoi itseään.

Loppu hyvin kaikki hyvin?

Ja arvatkaapa mitä: Tällä kertaa kävi niin, että hakemukseni päätyivät yhtä poikkeusta lukuunottamatta haastatteluun asti ja aloitan uuden työn 1.8. eli huomenna! Mutta kirjoitan siitä ja läpi käymistäni työhaastatteluista vähän enemmän pian.

Sain pidettyä heinäkuun lomaa, mikä oli tosi mukava juttu ja pääsen tutustumaan uuteen kohdemaahan ja tehtäväkenttään, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja haastavalta. Ja kaiken huipuksi vaihdan 40-tuntisen työviikon ainakin aluksi 30-tuntiseen, mikä tuntuu myös luksukselta. Toivoa sopii, että kaikki sujuu käytännössä yhtä hyvin kuin miltä näyttää paperilla.

Perhepiirissä tämä muutos ei ole jäänyt huomaamatta. Juttelin edellispäivänä tyttäreni (8) kanssa ammateista. Hän mietti, että poliisina voisi olla mukavaa. Pääsisi kuulemma kontaktiin ainakin hevosten ja koirien kanssa. Sitten hän lisäsi: ”Tai voisin olla niinkuin sä; aina sä saat potkut ja etsit sitten jotain uutta. Ja sitten sä taas saat potkut. Siinä saa hyvää vaihtelua.”

Ps.Lasten suusta kuulee totuuden tai sitten ei. Nämä oli mun ekat ja toivottavasti viimeiset potkut vähään aikaan 🙂
Posted by:Maria Heiskanen-Schüttler

Asun Saksan Wolfsburgissa, Volkswagen-konsernin kotisijoilla ja työskentelen markkinoinnin parissa. Työpaikka Saksassa -blogi on minulle mukava harrastus. Se esittelee saksalaisen työelämän eri puolia, kirjoittamattomia sääntöjä ja ilmiöitä. Näissä riittää ihmeteltävää!

One thought on “Uuden edessä

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.