Miksi en yleensä kirjoita omasta elämästäni?

Aloitin tämän Työ Saksassa -blogin kolmisen vuotta sitten, jotta voisin käsitellä työelämää monipuolisesti eri kanteilta. Se kumpusi omasta ja muiden tarpeesta käsitellä saksalaisen työelämän kommervenkkejä uudella tasolla, syvällisesti ja ennakkoluulottomasti.

Työ Saksassa -blogin erottaa muista blogeista se, etten juurikaan kerro omasta elämästäni. Moni on ihmetellyt miksi. No nyt kerron – ja kerron myös vähän itsestäni!

Miksi en yleensä kirjoita omasta elämästäni?

Olen pian nelikymppinen ja minulla on päivätyö kansainvälisen firman markkinointiosastolla. Sen ohella pyöritän sivutoimista yritystä. Korona heitti suunnitelmani aika lailla yli laidan ja aikaa oman yritykseni kehittämiseen on ollut vaikea löytää. Hiljaa hyvää tulee! Kirjoitan myös kirjaa ja olen ollut mukana perustamassa FWW-verkostoa, jonka puitteissa järjestämme mm. naisten verkostoitumistapahtumia. Ai niin – ja toisinaan bloggaan työelämä-aiheista – loistavan, syvällisen ja monipuolisen blogini tunnetkin jo. Olen siis aikamoinen jokapaikanhöylä. Silti tuntuu, että jos kirjoittaisin vain omasta työelämästäni, jutut kävisivät pian vähiin.

Olen kiinnostunut ihmisistä ja heidän tarinoistaan. Oikeastaan olen luonteeltani loputtoman utelias. En silti jaksa lukea blogia jonkun random tyypin arkipäivästä, jossa hän tekee aamupalaa tai treenaa. Siksi oman blogini sisällöksi ei omasta näkökulmastani riitä työelämän arkipäivä, paitsi jos siihen liittyy joku kiinnostava oivallus, ajatus tai konteksti. Mielestäni erityisen kiinnostavaa on, jos bloggari osaa peilata omaa elämäänsä/tilannetta/ yksittäistä tapahtumaa johonkin yhteiskunnalliseen ilmiöön.

Kirjoitan sellaista blogia, jota itse tykkäisin lukea. Tässä siis haastetta kerrakseen!

Toinen syy, miksi en ole kirjoittanut omasta työelämästäni paljon, on se, etten missään tapauksessa halua, että blogini teemojen ajatellaan kumpuavan omasta työympäristöstäni. No joo – tottakai sieltä saattaa aina saada pari ideaa, mutta omalla työpaikallani teemme hommia monikulttuurisessa ja sopuisassa ympäristössä, emmekä onneksi taistele yleensä työkulttuurin ongelmien parissa.

Avaan nyt kuitenkin vähän omaa päivätyötäni.

Mitä siis teen työkseni?

Työskentelen yrityksessä, joka valmistaa ja myy tietotekniikkaa ja toimistovälineitä, mm. PC:n tuulettimia eli suomen slangilla “jäähyjä”. Aloitin kolmisen vuotta sitten ja vastasin vuoden verran yrityksen USA:n-markkinoinnista. Valmistelin mainossopimukset ja suhteet vaikuttajiin sillä silmällä, että perusteilla olevan USA:n-toimiston työntekijät voisivat jatkaa siitä. Kun USA:n-toimistomme oli jaloillaan ja uusi markkinointipäällikkö “sisäänajettu”, vaihdoin työtehtäviä.

Viimeiset pari vuotta olen luonut työnantajani sosiaalisen median strategiaa, laajentanut palettia, suunnitellut ja toteuttanut mainontaa ja markkinointikampanjoita, tehnyt sisältöjä, luonut “communityä” asiakasrajapinnalla, valinnut ja ajanut sisään työkaluja. Loppukäyttäjämme ovat keskimäärin hyvin nuoria (pääosin PC-pelejä pelaavia nuoria miehiä ja poikia), ja tämä vaikutti tietenkin vahvasti myös työnkuvaani. Kun perustyö oli tehty ja homma toimi, minulle alkoi tulla olo, että joku enemmän Gaming- ja teknisistä sisällöistä kiinnostunut ihminen saattaisi olla paremmin kotonaan roolissani. Tehtäväni jaettiin muille ja hyvillä mielin jätin jälkeeni yhteisön, johon oli kertynyt n. 80.000 someseuraajaa.

Aloitin siis uuden työn juuri korona-kriisin alkaessa ja keskityn tällä hetkellä sisäisen viestinnän ja B to B-markkinoinnin, sisältöjen ja alustan luomiseen. Muitakaan some-sisältö-juttuja en ole jättänyt ihan kokonaan, vaan teen vielä mm. firman blogia ja autan siellä missä tarvitaan. Ai niin, ja olen vastannut melkein koko ajan myös Pohjoismaiden-markkinoinnista, mutta toiminta sinne suuntaan on aika pientä.

Tykkään työstäni, työyhteisöstäni ja firmasta, jossa olen töissä. Se on hauska paikka, jossa on hauskoja ihmisiä ja tekemisen meininki.

Bloggaaminen ja todellisuus: Kun suutarin kengät ovat hukassa

Ja nyt kerron jotain, minkä kollegani jo tiesivät, mutta mikä voi ehkä yllättää monet tätä blogia kauemmin lukeneet: En noudata itse työelämässä läheskään aina niitä ohjeita, joita annan tässä blogissa. Käytännössä siis tiedän, miten minun tulisi toimia, mutta koen tiukat säännöt usein luonteeni vastaiseksi.

Töissä innostun, jos voin luoda uusia kokonaisuuksia… rutiinien ylläpitäminen, raportointi ja kaikki byrokratia (mikä Saksassa on huipputärkeää!) sen sijaan saattaa joskus tökkiä. Puhun usein liikaa, toisinaan myös väärään aikaan ja ohi suuni. Tykkään vitsailla ja ironia on perisynneistäni suurin. Jos taas tunnen oloni epävarmaksi, olen hiljainen kuin Kimi Räikkönen. Olen aika auktoriteettikammoinen ja erilaiset hierarkiat ja pokkuroinnit pomon suuntaan ovat mielestäni suurimmaksi osaksi turhia. Tykkään kuitenkin tiimityöstä, palautteen saamisesta ja antamisesta, ajatusten vaihtamisesta. Delegoin ja viestin välillä liikaa saksalaiseen makuun. Minulle on tärkeää, että tärkeä tieto on kaikkien saatavilla, eikä sitä pantata.

Usein ajattelen, että take it or leave it – jos en kelpaa sellaisena kuin olen, olkaa sitten ilman. Vaikken aina täytä jokaista paikallista normia, kunnioitan muita ja koitan käyttäytyä maan ja firman tavalla. Omat “heikkoutensa” voi koittaa nähdä kiinnostavina, persoonallisina yksityiskohtina. Olen avannut näkökulmaa aikaisemminkin tässä suomalaisuutta käsittelevässä jutussa:

Suomalaisuus, suurin valttisi työnhaussa

Siinäpä se!

PS. Viime viikolla ostin hevosen! En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä. Ehkä.

PS2. Laittakaa palautetta blogin linjasta! Haluatteko lukea täältä pelkästään asiajuttuja vai onko kiinnostavampaa, jos kirjoitan välillä pari sanaa myös omista touhuistani?