Täytin viime viikolla 40. Kuulostaa paljolta.
Onneksi nyt uudelleenkoulutusten ja suunnanmuutosten luvattuna aikana se ei ole vielä mitään. Tässähän voi aloittaa vaikka ihan alusta vielä? Vai voiko?
Tottakai – paljon on omasta asenteesta kiinni. Kehitynkö? Opinko uutta? Miten itse näen itseni? Ja osaanko myydä kokonaispaketin?
Tässä kohtaa varmaan viisikymppiset nauraa partaansa ja kuusikymppiset kierii jo lattialla mahaansa pidellen. Nelikymppinen on vielä nuori! Puoli elämää edessä!
Onko 40-vuotias nuori vai vanha?
Kuitenkin ovia myös sulkeutuu. Työtä hakiessa nelikymppinen nainen on kuulemma usein liian vanha. Ei sitä tietenkään kukaan ääneen sano. Haastattelukutsut vain lakkaavat tulemasta. Ja kyllä miehetkin kokevat vastaavaa ikärasismia. Ainakin kaveripiirissä tästä on ollut puhetta: Nelikymppisten ei enää oleteta haluavan muuttua ja kehittyä. Ehkä kyse on myös palkkatoiveesta. Kokemus maksaa joskus liikaa.
Joskus nuori valitaan vanhemman ohi siitä syystä, että koetaan hänen olevan valmiimpi oppimaan uutta. Tai ihan yksinkertaisesti tekemään pitempää päivää pienellä palkalla ja pahimmassa tapauksessa keikkumaan toimistolla vielä illat ja viikonloputkin – perheettömällä kun on aikaa. Ei sekään kai ole reilua.
Totuus lukee CV:ssä
Saksa on maa, jossa CV:seen lähes poikkeuksetta liitetään kuva ja kirjoitetaan status; naimisissa, naimaton vai eronnut? Ja se lasten lukumäärä: Miehillä monta lasta on plussaa (Oi, mikä vakiintunut perheen pää!) ja naisille miinusta (Tämä on sitten aina pois, kun lapset ovat kipeitä, eikä voi koskaan lähteä työmatkalle…) Monet tietenkin väittävät, että henkilötiedot eivät merkitse mitään. Ja että työtehtäviin valitaan aina osaamisen perusteella paras. Mutta miksi ihmeessä henkilötiedot sitten kirjataan hakemukseen, jos ne ovat yhdentekeviä? Miksi jokaisessa työhaastattelussa kysytään lasten lukumäärästä, jos sitä ei kirjoita hakemukseen?
Täältä apuja työnhakuun: CV:n ja hakemuskirjeen muotoilu – E-kirjat
Motivaatiota työnhakuun ulkomailla voi laskea myös se, jos ura tuntuu junnaavan paikallaan. Ovatko kaikki Suomessa asuvat opiskelukaverisi nousseet pikkuhiljaa korkeampaan asemaan? Millaisessa työssä itse olisin nyt, jos olisin jäänyt Suomeen?
Mitä tekee nelikymppinen, joka on elämänsä terässä? Uutta intoa löytyy vaikka muille jakaa, kun lapset ovat vihdoin tarha- ja kouluiässä. Aikaa on omille harrastuksille ja vaikka vaativammalle työlle.
Kertokaapa se mulle! Mitä sinä teet? Entä oletko kokenut töissä ”ikärasismia” nuoren tai vanhan iän takia?
Ps. Koitin hakea tätä juttua varten kuvia, joissa ihmiset näyttävät vähän vanhemmilta. Oli vaikeaa. Kuvapankkien työkuvissa on vain nuoria ihmisiä. Otin sitten omia kuvia, olen näissä tosin vielä 39 🙂
2 Responses
Ikärasismia voi kokea jo siitäkin syystä että koulutus ei ole enää välttämättä ajankohtainen kun ikää alkaa tulla.
Opiskelin etänä pari vuotta omaa alaani ja “päivitin” tutkintoni. Kirjoitan nyt reippaasti hakemuksiin että on sekä tietotaitoa vuosien varrelta että se päivitetty koulutus.
Alkoi taas tulla haastattelukutsuja.
Suosittelen miettimään keitä on siellä vastassa kilpailemassa ja mitä pitäisi tehdä päästäkseen samalle viivalle ja ylikin heidän kanssaan, ja sitten tehdä se vaadittava. Itsensä ja osaamisensa jatkuva kehittäminen antaa muutenkin kuvan aktiivisesta ihmisestä cv:ssä.
Asenteiden muutosta tuskin kannattaa jäädä odottelemaan..
T. 47-vuotias leskirouva 😉
Tässä tuli pari todella hyvää pointtia! Ajankohtainen koulutus on tosi hyvä lisä mitä tahansa paikkaa hakiessa. Usein jo pari kurssia riittää päivittämään tiedot. Mutta muutenkin jos CV näyttää siltä, että “käyrä on laskeva” (eli uusia merkintöjä ei juuri ole), voi se laskea työnantajien kiinnostusta.
Olen samaa mieltä myös kilpailusta. Ei riitä, että itse on hyvä, jos muut ovat parempia (lue: sopivampia). Sen takia työnhaussa ei myöskään kannata lannistua, jos ei tule valituksi. Kun valitaan monesta hyvästä, arpa ei aina osu omalle kohdalle.